Lukiessani äsken Tampereen tulevista joulunavajaisista (ensi sunnuntaina) tajusin itsestäni jotain, mitä joku näppärämpi olisi varmaan tajunnut jo ajat sitten. On ihan selvää ollut aina, etten erityisemmin nauti suurista ihmisjoukoista ja niiden keskellä olemisesta, mistä kertonee jo sekin, että en ole koskaan elämässäni ollut esimerkiksi festareilla. En voisi kuvitellakaan meneväni. Ahdistuisin suunnattomasti. En myöskään tästä syystä viihdy erityisemmin missään keikoilla. Silti en ole millään tasolla esiintymiskammoinen, vaan olen täysin jännittämättä sekä näytellyt, että soittanut musiikkia isommankin yleisön edessä. En vain halua olla yksi niistä, jotka ovat siellä joukon keskellä, yleisössä, häsläämässä.
Olen se ihminen, joka ei mielellään edes lähde fyysisesti vaatekauppaan, vaan joka mieluiten tilaa netistä, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joudun jonottamaan pakettiani Valintatalon ainoalla kassalla ja mahdollisesti vielä käyttämään samaa tietä palauttaakseni jotain hyvin todennäköisesti epäsopivaa. Kosmetiikkaa myyvissä kaupoissa käyn mieluummin, koska ne joissa yleensä käyn (The Body Shop & Yves Rocher) ovat harvoin kovinkaan täynnä porukkaa. Sokoksella pystyn normaalisti käymään ihan hyvin ilman suurempaa ahdinkoa, koska siellä tuntuu olevan tilaa hengittää. Kaikenlaiset "Hullut Päivät" sun muut erikoistilaisuudet kierrän kyllä mahdollisuuksien mukaan kaukaa. Kenkäkaupoissa on pakko käydä paikan päällä, koska kenkiä on hankala tilata netistä. Tykkään kyllä joskus käydä ostoskeskuksissa ja etenkin Usassa se oli yksi suosikkipuuhistani - ehkä siksi, koska siellä ostarilla oli reippaasti tilaa ja sisällä oli esim. puita.
Tämä saattaa kuulostaa tylyltä ja kylmältä, mutta en jaksa tyhmiä ihmisiä. Tällä tarkoitan nyt lähinnä niitä, jotka uskovat vakaasti, että koko universumi pyörii juuri heidän ympärillään. Niitä, jotka eivät koskaan viitsi itse ajatella mitään odotellessaan jonkun ajattelevan heidän puolestaan. Tarkoitan myös niitä tyhmiä ihmisiä, jotka eivät vaan mitenkään tajua aivan yksinkertaisia asioita, vaikka ne olisi heille selitetty jo ainakin viisi kertaa. Tämä tyhmyyden inhoaminen saattaa ehkä osaltaan selittää myös sen, miksi en halua pyöriä ihmismassojen mukana. Joukossa kun tyhmyys tiivistyy, kuten sanotaan. Mainittakoon kuitenkin, että en yleensä pidä itseäni mitenkään hirvittävän fiksuna ihmisenä, (etenkään esim. puolisooni verrattuna, jolla oli jo nuorena poikasena ÄÖ 141) mutta kuitenkin olen mielestäni ihan suhteellisen nopeaälyinen useimmissa tilanteissa ja minulla on jonkin verran myös tilannetajua.
Olen kuitenkin aina ollut sellainen vastarannan kiiski, kuten vanhempanikin minusta usein sanoivat. Olen aina ollut vähän se "joukosta poikkeava" ja kapinoinut jokseenkin omituisilla tavoilla. Esimerkiksi teininä kun kaikkien piti saada vähän juopotella tai poltella tupakkaa, minä vakaumuksellisesti kieltäydyin kummastakin kovaan ääneen ja ehkä vielä paheksuinkin moisia tapoja. Erotuin joukosta. Jos oli jokin tapahtuma mihin kaikkien oli suurin piirtein pakko päästä, jäin mieluummin kotiin, ihan vaan, jotta muut ihmettelisivät miksi en mene. Olen siis ollut aina umpikiero ja yrittämälläkin mahdollisimman erilainen.
Aikuistuessani aloin pelata ahkerasti videopelejä. Tai siis tietokonepelejä. Konsolipeleistä en koskaan ole ihastunut muihin kuin Tekkeniin - joissa halusin olla jokin pahis tyttö, joka antoi äijänköriläille köniin. Tietokonepeleistä olen vuosien saatossa eniten harrastanut MMO-tyyppisiä pelejä, eli pelejä, joita pelaa yhtä aikaa jopa miljoonia ihmisiä ympäri maailman. Siellähän minä joukossa möllötän - mutta se on ok, koska en ole fyysisesti läsnä. Huvittavaa tosin on se, että jos pelissä periaatteessa kaikki toimii sillä periaatteella että liityt johonkin kiltaan, ystävystyt kiltakavereiden kanssa ja nautitte erilaisista yhteistyön helmistä... minä olen se, joka ei liity mihinkään - tai sitten liityn siihen puolikuolleeseen kolmen hengen kiltaan, koska ne muutamat tyypit on tosi hyviä tyyppejä. Onnistun siis olemaan antisosiaalinen mitä sosiaalisimmissa ympäristöissä. Olen myös äärimmäisen hitaasti lämpiävä ihminen, joka arvioi tarkasti millaisia suhteita ihmisten kanssa "kannattaa" rakentaa. Nuorena olin ehkä sosiaalisempi, mutta samalla toisaalta maailmassa ei taida olla yhtäkään ihmistä, joka tietäisi minusta aivan kaiken. Kaksi on sellaista, jotka tietävät enemmän kuin muut ja joille voin kuvitella jokseenkin uskoutuvani.
Haluaisin kyllä, että minulla olisi enemmänkin ystäviä. Ihan oikeita ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa voisin viettää aikaa, jutella niitä näitä jne. Jotenkin sitä ei vaan enää aikuisena oikein osaa ystävystyä, kun ei voi oikein mennä kysymäänkään, että "leikitsä mun kaa?". Toisaalta myös tuntuu usein siltä, että kenelläkään muulla ei ole samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia kuin minulla...
Vaikka sinänsä en pidäkään, tai jopa inhoan, joukkoja, oli muutto suurempaan kaupunkiin sinänsä mukavaa, että joskus sitä on rentouttavaakin vain olla osa joukkoa. Toisaalta samalla vihaan suunnattomasti ylitäysiä busseja (ahdistun niissä) ja sitä, että kaupoissa on yhtä aikaa lisäkseni valtava määrä ihmisiä, joita pitää varoa ja väistellä. Seinäjoella viimeksi ollessani kävin Anttilassa sunnuntaina klo 12:30 ja siellä taisi lisäkseni olla ehkä 10 ihmistä. Se oli kuin taivas...
Mieluitenhan minä asuisin jossain helpon etäisyyden päässä kaupungista, missä voisin omenapuiden katveessa silitellä vuohiani ja lampaitani ja nautiskella rauhallisuudesta...
Onko täällä muita joukoista ahdistuvia?
