Minun amerikkalaiseni - nykyhetki

Ei sillä, että olisin jotenkin lukemassa häntä omaisuudekseni, tämähän on vapaa maa, kuten myös herran passissa komeileva "Land of the free and home of the brave", mutta tuo nyt kuulosti jotenkin söpöltä. Ajattelin kirjoittaa tästä nk. paremmasta puoliskostani (taas) hieman, kun hän ja hänen kuulumisensa tuntuvat kiinnostavan. Saattaa muuten olla, että hän alkaa kirjoittamaan pian omaakin blogiaan!

Mike on nyt asunut Suomessa n. 2 vuotta ja 2,5 kk, aika tarkalleen. Sinä aikana hän on saanut pysyvän oleskeluluvan, käynyt 6 kk maahanmuuttajien kielikoulutusta (joka kesti 11 kuukautta, mutta hän oppi koko materiaalin kuudessa), oppinut puhumaan perussuomea häkellyttävän hyvin ja hallitsemaan asiakaspalvelunkin suomeksi työskennellessään ruokakaupassa. Kirjoitetun kielen ymmärtäminen käy kuitenkin vielä paremmin kuin puhutun kielen ymmärtäminen, mikä on osittain omaa syytäni, koska en oikein osaa puhua hänelle muuta kuin englantia, nyt kun olemme sitä jo pian 10 vuotta puhuneet toisillemme.

Miken määräaikainen hoitovapaan sijaisuus päättyy tammikuun puolivälissä, joten uutta duunipaikkaa metsästetään nyt kovasti ja hakemuksia lähetellään! (Jos joku tietäisi hommia Tampereelta, ilmoitelkaa! Miehellä on kaupanalalta semmoinen liki 10 vuoden työkokemus ja sen lisäksi taito purkaa ja kasata tietokoneita...) Tarkoituksena olisi taas keväällä hakea kouluun, jos tällä kertaa vaikka tärppäisikin!

Sitä paljon puhuttua kulttuurishokkia odottelemme yhä. On toki päiviä, jolloin koko maa *ituttaa, mutta niin se *ituttaa bloggaajaakin aina silloin tällöin. Terveydenhuolto on osaltaan ollut suurin pettymys Mikelle, vaikka se hänelle ilmaista onkin hammashoitoa lukuunottamatta ollut. Hammashoitoon hän onkin kyllä puolestaan hyvin tyytyväinen, etenkin, koska Usassa hän ei ollut käynyt hammaslääkärissä kuin joskus ihan pikkulapsena, koska sellainen oli kallista, eikä perheelläkään koskaan ollut rahaa. Nyt hampaat sitten vaativatkin huoltoa, kun ovat saaneet kasvaa miten haluavat. Vihaiset viisaudenhampaat tässä nyt lähinnä ovatkin olleet ongelmana, mutta onneksi yksi niistä lähti jo näppärästi ripeän ja ammattitaitoisen kirurgin käsissä.

Luulen, että kulttuurishokkia ei ole siksi tullut vastaan, koska hän ei itse ole koskaan ollut minkään tietyn kulttuurin intohimoinen edustaja, jos noin voi sanoa. Mike on amerikkalainen, mutta vahvat ja vanhat italialaiset sukujuuret tulevat perheen puolelta varmasti monella tapaa enemmän esiin kuin amerikkalainen kulttuuri. Mike on myös aina ollut hyvin itsenäinen ja kasvattanut lähinnä itse itsensä. Olemme siinä samanlaisia joissain määrin, vaikka lapsuutemme ja nuoruutemme ovatkin olleet täysin toisesta maailmasta. Olemme kuitenkin molemmat hyvin avoimia ja vastaanottavaisia, mitä uusiin asioihin tulee.

Olemme molemmat ihmisiä, jotka osaavat olla yksin ja elää omaa elämäänsä. Emme kaipaa ihmisjoukkoja ympärillemme, tai kymmeniä kavereita. Meidän ei välttämättä tarvitse myöskään koko ajan olla yhdessä - ehkä, koska totuimme olemaan kerrallaan 11 kuukauttakin erossa toisistamme. On viikkoja, jolloin näemme keskimäärin 2 tuntia päivässä ja sitten viikkoja, jolloin näemme useimpina päivinä useita tunteja toisiamme, mutta kumpikin on ihan OK. Viihdymme molemmat hyvin tietokoneella tahoillamme, mutta myös sohvalla Star Trekiä katsellen. Jos ette vielä keksineet sitä, niin paljastettakoon, että olemme ehkä nörtein aviopari tässä kaupungissa.

Tulevaisuuden suunnitelmat meillä molemmilla ovat vielä jokseenkin avoinna, mutta tuskin olemme Tampereelta lähdössä mihinkään, mikäli Mike saa täältä koulusta paikan (tai hyvän työn). Jossain vaiheessa muutamme todennäköisesti jonnekin muualle. Ulkomaille. Tuskin Yhdysvaltoihin (?), mutta Irlantiin tai Iso-Britanniaan kenties, koska ainakaan kielimuuria ei tulisi vastaan, eikä ilmastokaan olisi liian kuuma... Minähän nyt voisin asua onnellisena vaikka Färsaarilla...

PS. Tuo Miken miekka/haarniskakuva ei ole mistään LARP-tapahtumasta, vaan ihan normisettiä meillä kotona Yhdysvalloissa silloin kun Mike harrasti aktiivisesti keskiaikaista miekkailua. Toivottavasti löydämme pian Tampereeltakin jotain sellaista...